– Äiti, kuka metsässä haastaa ja puhuu?
Siellä niin kaikaa, siellä niin huutaa ja huhuu!

– Poju, kuuntelee hiljaa, kun kuulet!
Sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.

– Äiti, ah, kuuletko sinäkin tuota?
On kuin juoksisi tuhannen lammasta kulkuset kaulassa suota!

– Poju, kuulin ennen; enää en kuulla oo voinut,
liiaks on kohtalon kello mun sieluuni soinut.

– Äiti, mitä sä itket, mitä sä metsästä kuulet?
Eikö siellä soitakaan metsän sielua tuulet?

– Poju, soittaa, soittaa! Rauhoitu! Ilosta minä vain itkin
kun sinä hulmuvin kutrein juoksit piennarta pitkin.

– Äiti, soittaako mullekin kohtalon kello, kun suureksi vartun,
sitten kun nukutaan monta yötä ja
minä jo työhönkin tartun?

– Poju, soittaa kyllä, laulavat lapsoselle kaihojen kyyhkyt;
silloin sä ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt.

– Ihana äiti, ethän itke, kun annan
kaikki nää kukkaset sulle ja vesiastiaas kannan?


Einari Vuorela