Jännittävään, kihelmöivään, tuoksuvaan syliinsä on Äiti maa rakentanut väylän astua. Kimaltavat kivet työntyvät sammalen läpi,
juuret kuin portaat käppyräiset kutsuvat
”tule vain, astu siihen, kas noin”.
Juurakkosormet, kädet ikiaikaiset
Viittilöivätkö? Rukoilevatko kenties?
Vai raapivatko vain kutiavaa kamaraansa?
Ruosteisen kiven kupeessa kivilinnun pesä.
Iltaruskon laskeutuessa valo vyöryy metsään kuin hunaja.
Ukko Aurinko kylvettää naistansa.
Lempeästi.
Hyvästellen.
Käyt levolle, kuljen varoen
halki helmojesi hämärän.
Hengitän sinua,
hengität minua –
laajenen, kutistun.
Samassa tahdissa.
Yö saapuu.
– Anne Kultin –
Vastaa